Muistan ensitapaamiseni Eevan kanssa. Nopea moikkaus Yhteiskoulun auditorion edessä, missä ystävieni kanssa parveilimme eräänä syysiltana. He odottivat kansalaisopiston näytelmäharjoitusten alkamista ja minä hengailin mukana.
Tuo ensikohtaaminen jäi vahvasti mieleen siksi, että Eeva näytti upealta! Upealla tarkoitan sitä rentoutta, boheemia tyylikkyyttä ja keveyttä olla, jolla Eeva tupsahti paikalle täynnä pulppuavan iloista energiaa. Sinä iltana ja vielä monta kuukautta minä seurailin katsomon takaosan hämärästä Eevan ja hänen työryhmänsä työskentelyä.
Vuosi oli 1992 ja harjoiteltu näytelmä Woyzeck. Eeppinen esitys, jossa esiintyi monta tulevaa teatteriystävääni. Kiehtovinta kuitenkin oli se pieni, suuri nainen, joka katsomon pimeyden ja valaistun näyttämön välissä välillä kiljahdellen, välillä hiljaa supisten, mutta ei koskaan huutaen, kannusti ja ohjasi joukkoaan. Tuonne minäkin haluan! Yhteistyöhön tuon ihmisen kanssa, jota kaverit kutsuivat tuttavallisesti Kähtikseksi.

”Sääli arkaa sika parkaa, joka tuossa pakoon karkaa.
Vinkuu melkein nurin niskoin, koska siltä karvat kiskoin!”

Tällaista lorua Kähtis rallatti meillä harjoitusten aluksi. Olin aivan hämilläni, että mitä tämä tällainen oikein on? Mitä tekemistä tällä on hienon ja mystisen näyttelemisen kanssa? Vaan olipas!
Kähtis ilmeili ja pelleili meille eteen, eikä pelännyt olla ruma tai hölmö. Laittoi niin sanotusti kroppaa likoon ja laittoi meidät jokaisen tekemään samaa. Matkittiin toisiamme, möyrittiin ja mölistiin.
Alkuun minua hävetti, mutta kun uskalsin antaa mennä, Kähtis nauroi ihanaa nauruaan, hyppi lapsen lailla villasukissaan, putosi melkein katsomon penkiltä ja tiesi onnistuneensa työssään.
Näin me yhdessä työskentelimme niin monissa hänen ohjaamissaan näytelmissä yli 20 vuotta toisillemme nauraen ja toisiamme haastaen.
Hän loi uskoa ja antoi rohkeutta meille ”lapsillensa”, joiksi hän meitä kutsui vielä eläköidyttyäänkin. Hänellä oli herkkä vaisto tunnistaa kunkin hyvät ja huonot päivät.
Toisinaan näytelmäharjoitukset olisivat saattaneet ulkopuolisen silmissä näyttää enemmänkin toimintaterapialta kuin teatterilta, mutta kaikella sillä oli paikkansa ja tarkoituksensa. Se synnytti luottamuksen, joka kantoi hedelmää.
Kähtis oli meille hänen näytelmäkerhoonsa osallistuneille lapsille ja nuorille valtavan merkityksellinen aikuinen. Ikioma idolimme, jonka hurmaavaa olemusta jäljittelimme jopa pukeutumisessamme. Eevalla oli taianomainen kyky rakentaa näytelmäkerhoon turvallinen ja kaikki aidosti hyväksyvä ilmapiiri. Hänellä oli herkkyyttä antaa meille rajoja ja rakkautta juuri sopivassa suhteessa.
Eeva tarjosi meille paitsi mahdollisuuden harrastaa teatteria lapsuudesta aina aikuisuuteen saakka, myös mallin ihmisyydestä. Hänen sylinsä oli aina avoin, eikä hän koskaan unohtanut pysähtyä todella kuuntelemaan, mitä meillä oli sydämillämme.
Eeva opetti meille taitoja tunteidemme ilmaisemisesta, toisten ihmisten huomioimisesta ja vastuun kantamisesta. Hän ei koskaan epäröinyt pyytää anteeksi, jos joskus täysin oikeutetusti hermostui vilkkaaseen elämöintiimme. Eevan antamaa turvallisen aikuisen mallia vasten meillä oli tilaa kasvaa omiksi ainutlaatuisiksi itseksemme. Vielä näin vuosikymmenten jälkeenkin on helppo huomata, miten Eevan meihin jättämät kauniit muistijäljet ovat vaikuttaneet elämiimme monin tavoin.
Tulemme kantamaan Eevaa ja hänen jättämäänsä perintöä ihmisyydestä sydämissämme elämämme loppuun saakka.
Kähtis oli niitä ihmisiä, jotka jättävät jälkensä sinuun, ja jotka tulet muistamaan ikuisesti. Olin ujo ja epävarma lapsi kun astelin äitini patistamana Eevan vetämälle lasten teatteriviikonloppukurssille. Kahden päivän aikana Eeva onnistui loihtimaan minusta rohkean taikurin, joka epäröimättä esitti yleisölle omia taikatemppujaan viikonlopun aikana luodussa sirkusesityksessä.
Tuosta alkoi vuosia kestänyt rakas teatteriharrastus. Vuosien aikana Eeva onnistui loihtimaan minusta esiin aina vain enemmän uusia puolia. Hän onnistui antamaan ujolle ja epävarmalle lapselle ja nuorelle kyvyn uskoa itseensä ja uskaltaa.
Olen varma, etten puhu vain omasta puolestani sanoessani, että Eeva opetti ja antoi minulle paljon, oli yksi tärkeimmistä henkilöistä lapsuudessani ja nuoruudessani. Niitä, jotka tulen muistamaan ikuisesti.
Eevassa eli sinnikkyys ja positiivisuus aivan loppuun saakka.
”Vitut, sanoi Vatanen. Periksi ei anneta.” Sanonta, jota hän käytti vielä viimeisinä päivinään oli tuttu monista tilanteista, kuten vaikkapa Myllykolun kesäteatterista ukkoskuuron yllättäessä kesken kaiken ja lavasteiden romahdellessa tai muuten vain elämän oikein vastustaessa.
Hän oli taistelija ja taiteilija. Täysin työllensä ja elämänsä rakkaudelle Marcelille omistautunut. Hän todellakin eli kuten opetti! Hämeenkyrön kulttuurielämä ja teatteriopetus menetti yhden suurimmista vaikuttajistaan, mutta onneksi Kähtis kasvatti liudan työnsä jatkajia. Ja se on jotain se!

Kähtiksen ”teatterilapset”

Vilma Seppänen, Liisa Ahonen, Elina Sarajärvi ja Mari Lammela

• muistokirjoitus
• eeva kähtävä-celis